Neilikoita itselle

Tämä viikko on ollut ihan ihmeellistä tunteiden vuoristorataa. Mitään tavallisesta poikkeavaa ei ole tapahtunut, mutta kaikki on tuntunut tavallista isommalta - niin hyvässä kuin huonossakin. Kai ne on ne hormonit, jotka ystävällisesti pistävät vähän fiilistä elämään aina välillä. 

Hyvä, etten alkanut itkeä viisivuotiaan kanssa yhdessä, kun eräänä aamuna päiväkodissa kaveri ensimmäisenä tervetulotoivotuksena räväytti, että "I ei voi tulla enää tähän mukaan" (yleensä vastaanotto on erittäin positiivinen, lauma tyttöjä halaamassa meidän neitiä, joten tiedän, ettei oikeasti yhtä kommenttia tarvitse ottaa niin kovin vakavasti) ja toisena iltana en meinannut saada unta ollenkaan, kun tytön kaveri ilmoitti, ettei jatkakaan yhteistä harrastusta.

Toisaalta on tuntunut, että ihan pakahtuu onnesta, kun töissä on ollut pari erittäin onnistunutta päivää ja omat lapset ovat olleet reippaina. Mahtavat omat pienet olla ihmeissään, kun äiti välillä itkee ja välillä huutaa, välillä myös nauraa tai halata rutistaa niin lujasti, ettei irti pääse. Toisaalta - taitavat kuitenkin olla tottuneita siihen, että näytän tunteita ja tietävät, ettei siinä ole mitään hätää. Mies myös. Välillä hän hermostuu, mutta onneksi toisinaan muistaa myös vaan myötäillä ja halata, kun sitä tarvitsee.

Alkuviikosta menoja oli aamusta iltaan ja loppuviikosta sain olla kotona, mutta leivoin kakkuja koko sen ajan, mikä kotitöiltä jäi. Olen nukkunut koko viikon tosi huonosti ja tämäkin on sellainen kierre. Kun tunteet ovat pinnassa, ei saa nukuttua ja toisaalta, kun nukkuu huonosti, ovat tunteet pinnassa herkemmin. Raskas viikko siis kaiken kaikkiaan ja oli ihana saada viime yönä nukkua pitkät yöunet. Tänään hemmottelin itseä sisustuslehdellä ja neilikoilla, ja nautittiin auringosta koko perheen kanssa luistelleen. Huomenna ei tarvitse mennä mihinkään. Eiköhän tämä siis tästä taas ala tasoittua. 

Rentouttavaa viikonloppua itse kullekin!