Sunnuntaifiilis

Tämän viikonlopun ohjelmassa oli naisten mökkireissu. Milloinhan lie tällaista on tapahtunut viimeksi? Yksi keikka tulee mieleen muutaman vuoden takaa, olisiko se ainoa laatuaan ennen tätä. Toivottavasti jatkossa useammin.

Oli ihana jutustella, saunoa, herkutella, ihmetellä maailmaa, hiihdellä ja nauraa yhdessä viiden työkaverin kanssa. Töissä ei tahdo juuri aikaa jäädä sosiaaliseen kanssakäymiseen ja tällaisina hetkinä sitä aina herää siihen, miten vähän sitä ihmisiä ympärillään tuntee. Toivottavasti saamme seuraavalle reissulle vielä isomman porukan kasaan, naisiahan meillä töissä riittää!

Mökkireissu kaveriporukalla tuli siinäkin mielessä tarpeeseen, että olen tänä talvena usempaan kertaan ajatellut, ettei minulla oikein ole ystäviä, joiden kanssa viettää aikaa: purkaa huolia ja rentoutua. Onhan minulla perhe, mies joka kyllä kuuntelee, mutta lisäksi kaipaisin niitä luottoystäviä, toisia naisia, ympärilleni.

Minulla on kyllä paljon kavereita, todella paljon tuttavia. Mutta oikeita ystäviä, joille voisi soittaa tarpeen tulleen. Sellaisia, jotka kutsuisivat kahville tai poikkeaisivat käymään, parantamaan maailmaa, tai joiden kanssa tehtäisiin jotain yhdessä, ei oikein ole. Ja niitä olen vähitellen alkanut todella kaivata.

Ehkä se johtuu myös ajan vähyydestä, ettei itsekään tule oltua niin kovin aktiivinen. Toisaalta siitä, että tuntuu, että kaikilla niillä ihanilla ihmisillä, joita tuntee, on kuitenkin toisia läheisempiä ystäviä, joiden kanssa he viettävät aikaa. Ei kehtaa kysyä. Jossain minun puheliaan ulkokuoreni sisällä asuu ujo, pieni tyttö, joka kokee todella helposti jäävänsä ulkopuolelle, tulevansa torjutuksi. Pitää yrittää tarttua itseään niskasta kiinni.

Menipä synkäksi. Onkohan tämä nyt jotain viikonlopun ilonpidon jälkeistä morkkista vai johtuuko elämän pohdinta suru-uutisesta, jonka tänään herättyäni ensimmäisenä Facebookista luin.

Minulla siis oikeasti oli tosi mukava viikonloppu, josta ainoa visuaalinen todistusaineisto on Instasta löytyvät kuvat hiihtoretkeltä ja Antti Tuiskun keikalta. Kamera jäi kerrankin tietoisesti kotiin ja yllä oleva kuvat on napattu iltapäivällä reissulta palattua.

Oli aivan ihana palata kotiin halien ja pusujen vastaanottamana. Ikävä oli perheellä ollut, vaikka hyvin olivat pärjänneet. Pilkillä käyneet ja Voicea katsoneet.

Nyt väsyttää niin, että loppuilta kuluu sohvalla Talo ja koti -lehden ja Hullujen päivien kuvaston kanssa.