Erityisherkkä vai ihan vaan tavallinen ujo lapsi

Erityisherkkä. Muotisana. Näitähän on nyt joka perheessä, niin lapsissa kuin aikuisissakin. Itsekin löydän näitä piirteitä itsestäni, omista lapsista puhumattakaan. Jokaisesta jotain.

Inhoan tällaisia leimoja ja diagnooseja. Ja silti, ihan oikeasti, kun luin Vauva-lehden artikkelin erityisherkän lapsen tunnuspiirteistä (klik), en voinut olla ajattelematta, miten monilta osin tuo teksti tuntui kertovan meidän kuopuksesta:

1. Lapsi "tavoittelee täydellisyttä ja  reagoi voimakkaasti, jos tekee pienenkin virheen." 

Meidän viisivuotias laittaa kädet korville ja alkaa huutaa, jos kirjoittaa jonkun kirjaimen väärin, yrittää lukea sanaa eikä onnistu, piirustus ei hänen omasta mielestään ole täydellinen jne. Hän ei ylipäätään uskalla kokeilla asioita, joiden osaamisesta hän ei ole varma.

2. "Erityisherkkä lapsi on tavallista tietoisempi esimerkiksi hienoisista äänistä, hajuista tai yksityiskohdista."

Meidän herkkis ei voi avata jääkaapin ovea, koska siellä haisee. Aina. Hänen näöntarkastuksensa neuvolassa meinasi tyssätä siihen, kun se etäisesti omenaa tai sydäntä muistuttava kuvio ei näyttänyt tarkasti miltään ja hänestä oli vaikea nimetä sitä miksikään. Eilen häntä häiritsi, kun hän huomasi, että Frozenin Anna-hahmolla on muropaketin kyljessä siniset ja hamahelmipakkauksen kuvassa vihreät silmät.

3. "Varsinkin kaikki uusi saa heidät helposti väsymään ja pois tolaltaan"

On kamalaa, kun päiväkodissa uusi täti vaatii heti tarjoamaan kättä ja katsomaan silmiin. Tämä tyttö vaatii aikaa. Hän luottaa ihmisiin ja uskaltaa tehdä asioita, kun on ensin saanut valmistautua henkisesti ja prosessoida ja sulatella sitä. Eskariin siirtymisestä on puhuttu pitkin kevättä ja nyt, varsinkin kun selvisi, että sinne tulee kymmenkunta tuttua lasta, alkaa asia tuntua tytöstä mukavalta ajatukselta. Ensi viikon tutustumiseen ollaan menossa ihan hyvillä mielin.

Pienempänä omasta päiväkotiryhmän tilasta toiseen huoneeseen siirtyminen riitti aiheuttamaan hätää.

4. "Lapsen voi olla vaikea tehdä päätöksiä tai lämmetä kohdatessaan uusia asioita ja ihmisiä."

Eräänkin kerran on kaupassa itketty itkut, kun tyttö ei osaa valita, kumpi hammasharja olisi parempi. Uusien lasten kutsuminen kavereiksi voi viedä vuoden. 

Miksi minä sitten inhoan tällaisia diagnooseja, vaikka näissä on paljon totuudenmukaista ja osuvaa?

Minua ärsyttää kai se, että tämmöisen taakse on niin helppo piiloutua. Voi antaa itselleen asioita anteeksi sillä perusteella, että nyt vaan sattuu olemaan erityisherkkä. Voi vaatia toisilta jatkuvaa ymmärrystä ja joustoa vedoten omaan "diagnoosiin", erityispiirteeseen. Kun kuitenkin minusta tämä on pikemminkin asia, jonka kanssa on opittava elämään.

Vaikka kammoksun termiä erityisherkkä, näen tärkeänä näistä piirteistä puhumisen ja niiden hyväksymisen. Moni meistä on herkkä, jos nyt ei kaikilla näillä osa-alueilla, niin ainakin jollain. Ehkä lapsista vielä suurempi osa kuin aikuisista. Silti nyky-yhteiskunta arvostaa ja vaatiin reippautta ja rohkeutta. Kaikkeen heti mukaan lähtevää lasta ihaillaan, esiintymistaitoja kehutaan ja kaikki pitäisi oppia entistä nuorempana.

Eikö kuitenkin ole ihan luonnollista, että lapsi on herkkä, hitaasti lämpenevä, ujo? Se, että lapsi vaatii aikaa uusien asioiden käsittelyyn, on tärkeä ymmärtää, eikä jokaiselta pitäisi vaatia reippautta heti. Ei uuteen aikuiseen päiväkodissa tai uuteen tilanteeseen vaikka uutta harrastusta aloittaessa tarvitse heti suhtautua avoimesti ja uskaltaen. On ihan OK, että tarvitsee aikaa. Eikä silti välttämättä ole mitenkään poikkeava.

Myönnän, että itsekin sorrun aika-ajoin yliarvostamaan reippautta ja vaatimaan sitä omiltakin lapsilta, mutta pyrin koko ajan muistamaan ja arvostamaan sitä, että yksi lapsi tarvitsee enemmän aikaa uuden käsittelyyn kuin toinen, ja että yhtä täytyy kärsivällisemmin rohkaista ja kannustaa liikaa huomiota häneen kiinnittämättä. Tätä toivoisin myös lasten kanssa työskenteleviltä. Eniten minua äitinä ahdistaa, kun uusi aikuinen - parhaimmillaan vaan pariksi päiväksi päiväkotiin tullut varahoitaja - vaatii lapselta, että tämän pitäisi luottaa häneen samantien. Ihan kuin aikuisen ammattitaito mitattaisiin siinä, miten hän kyllä pärjää heti minkälaisen tahansa lapsen kanssa.

Itse en toivo, että meidän herkkis saisi tai kukaan muukaan ujo lapsi saisi erityiskohtelua silkkihansikkain pidemmän päälle. Toivon vaan, että tällaisten lasten, olivat he sitten erityiherkkiä, ujoja tai hitaasti lämpeneviä, vaatimaansa aikaa asioiden prosessointiin kunnioitettaisiin ja sille annettaisiin tilaa.

Toisaalta tällainen asioiden tarkka havainnointi on myös vahvuus. Lapsi tekee osaamansa asiat viimeisen päälle, arvostaa siisteyttä ja oma-aloitteisesti järjestelee paikkoja, hän on ihana ystävä niille, jotka ovat ansainneet hänen luottamuksensa ja tulleet tutuiksi jne.

Meidän "erityisherkällä" neidillä oli tämän viikon maanantaina tanssiesitys. Kun tanssitunneilla oli alettu harjoitella kevätesitystä, hän meinasi lopettaa tanssin kokonaan. Arvasin heti, että innokkaan tanssijan yhtäkkinen mielenmuutos johtui esiintymisjännityksestä. Sanoin, ettei hänen ole pakko esiintyä, mutta käydään tanssitunneilla kuitenkin kevään loppuun asti. Esitys otettiin puheeksi silloin tällöin ja lopulta sovittiin, että hän saa haluamansa tikkarin, jos rohkaisee mielensä ja esiintyy. Lopulta, kuukauden asiaa prosessoituaan, hän ei epäröinyt lavalle menoa ollenkaan ja esiintyi täysillä muiden mukana.