Kun flunssakin voi tulla tarpeeseen

Blogi on ollut viimepäivät vielä heikommalla hapella kuin blogin pitäjä.

Olin loppuviikon flunssassa ja perjantai-iltapäivänä niin poikki, että vaan itketti.

Syksy metsästystä harrastavan miehen kanssa käy aina melko rankaksi, vaikka miten tsemppaan siihen itseäni ja nautin sekä vapaudesta että yhteisestä ajasta kesällä. Arki kolmen harrastusikäisen lapsen kanssa on melkoista juoksua ja perjantaista sunnuntaihin mies on poissa käytännössä joka viikonloppu elokuusta tänä vuonna ilmeisesti joulukuulle asti, kun hirvilupia on porukalle myönnetty enemmän kuin vaimon mielestä on kohtuullista :D Vaikka on sovittu, että mies voi harrastaa ja vaikka ymmärrän sen olevan hänelle tärkeää, tulee joka syksy vastaan se, että parin kuukauden jälkeen alkavat molemmilla olla voimat vähissä ja kun toista ei ikinä näe, ei yhteiselo ole mitään kovin kadehdittavaa.

Tähän väsymykseen kun lisäsi perjantaina tukkoisen nenän, voimattoman olon ja nousevan kuumeen sekä velvollisuuden tunteen vähän joka suuntaan sekä menoja enemmän kuin kalenteriin mahtuu, ei olo eikä mieli ollut kovin kaksinen.

Siksipä tuli enemmän kuin tarpeeseen se, että mies otti ohjat käsiinsä ja minulle tuli sellainen olo, että joku välillä huolehtiikin minusta sen sijaan, että minä huolehtisin kaikista ja kaikesta muusta. Hän pisti järkeä päähän ja sanoi, etten voi lähteä ajamaan kolmen lapsen kanssa iltakahdeksalta pojan päästyä synttäreiltä kuumeisena mummolaan, joka on kolmen tunniin ajomatkan päässä. Olisin kovasti halunnut mennä, vaikka itsestäkin tuntui, ettei voimia ole. Kun mies ehdotti, että hän jää itse pois hirvijahdista hoitamaan minua ja lapsia, niin tuntui, että se tuli enemmän kuin tarpeeseen. Eikä vain tuntunut, vaan oikeasti tuli. Todella pitkästä aikaa tuntui, että pystyin antamaan ohjat jollekin muulle ja vain olemaan ja keskittymään itseni parantamiseen. Perjantai-illan ja lauantain makasin sohvalla. Mies huolehti ja kuskasi lapset, teki ruuan jne. Hoiti ne hommat, joista yleensä koen olevani päävastuussa.

Sunnuntaina jo askarreltiin lasten kanssa, mutta vielä tämän päivän lepäsin kotona.

Vaikka perjantaina tuntui, että tauti tuli mahdollisimman huonoon aikaan peruuttamaan odotetun mummolareissun, niin lopulta kuitenkin tuo pysäytys tuli ihan täydelliseen aikaan. Saimme viettää aikaa koko perheellä ja levähtää yhdessä. Sekä minä että mies taisimme tarvita tätä enemmän kuin kumpikaan osasi ääneen sanoa. Ehdimme jopa jutella (!), mikä sekään ei ole itsestäänselvyys arjen pyörityksessä.

Nyt on taas voimia kerätty niin, että valo - tai ainakin joululoma - siintää tunnelin päässä.

Ensi viikonlopun isänpäiväkin tuo väljyyttä kalenteriin ja sen jälkeen on tämän mamman vuoro vähän reissata.

Aurinkoisia pakkaspäiviä ja ah niin tunnelmallista joulun odotusta!

Siitä minä ainakin saan valtavasti voimia ja inspiraatiota.

Suunnittelu ja valmistelu on jo hyvällä mallilla.