Arvonnan voittaja ja muita kiitollisia kuulumisia

Joel Jyringin korttinipun arvonta päättyi jo sunnuntai-iltana, mutta nyt vihdoin sain arvottua onnellisen voittajan. 

Blogin postaustahti on hiipunut viime aikoina ihan tietoisistakin syistä. Olen niin onnellinen siitä, että olen onnistunut kaikin puolin ottamaan iisimmin kuin esimerkiksi pari vuotta tai ehkä vuosikin sitten ja välttämään itselle asetettuja velvoitteita ja tavoitteita. Olen onnistunut ainakin omasta mielestäni keskittymään enemmän itseen, perheeseen ja vähän myös ystäviin, vaikka tästäkin huolimatta kiireinen harrastusarki syö monta iltaa viikossa ja pääosin rupattelu tuleekin hoidettua lasten harrastuskuskausten lomassa, kun odotusauloissa näkee muita äitejä. Sisustanut olen sitä mukaa, kun siihen on luontevasti jäänyt aikaa, mutta mitään isoa hommaa en ole ottanut. Ja blogiakin olen päivitellyt fiiliksen mukaan. Jos on illalla väsyttänyt, tai on miehen kanssa on yhdessä alettu katsoa leffaa tms. tekemistä, on kone saanut jäädä kiinni.

Vaikka lapsilla on paljon harrastuksia, on onnistuttu priorisoimaan ja olen oppinut myös välillä ilmoittamaan, että poika ei osallistukaan jokaiseen jalkapalloturnaukseen tai treeneihin, vaan on otettu aikaa olla kotona. Aikaisemmin tuntui ja edelleenkin on vielä opettelussa, että välillä on vain kieltäydyttävä menoista, että ehtii nauttia elämästä.

Tällä viikolla olen iloinnut muun muassa siitä, miten helppoa esikoisen koulun käynti on. Yleensä hän ei ota eikä tarvitse apua, mutta tällä viikolla hän oli oikein hyväntuulinen englannin koetta edeltävänä iltana ja kertailimme yhdessä. Se oli aivan ihanaa! Tytöllä on niin hyvä muisti ja päättelykyky, että hän oppii asiat kerrasta ja minä olen hänen puolestaan onnellinen siitä, että koulunkäynti on hänelle helppoa.

Pojan kanssa läksyjä tehdään yhdessä joka ilta. Se ei ole yhtä nautinnollista, koska yleensä saan suoraan sanottuna jankuttaa (=muistutella), että hän saa tehtävät etenemään. Sen sijaan pojan vahvuus on hänen sosiaalinen rohkeutensa ja reippautensa. Eilen aamulla kakkosluokkalaisen hammaslääkäri ajoittui siten, että pojan piti kävellä sinne yksin kotoa ennen koulun alkua, kun meillä muilla oli työpäivä alkanut aiemmin. Sen enempää kyselemättä hän vain varmisteli, että mihin kellonaikaan pitäisi lähteä, että ehtii perille. Kun kysyimme, tietääkö hän, missä hammaslääkäri sijaitsee, hän vastasi, ettei tiedä. Tämäkään ei kuitenkaan aiheuttanut epäilyksiä selviämisestä. Lupasin tulla välitunnin alettua perästä. Siinä vaiheessa, kun ehdin paikalle, oli homma jo loppusilausta vaille valmis. Ehdin kuulla lääkärin suusta, ettei hänellä ole tässä suussa mitään tehtävää, kun hampaat ovat niin siistit ja puhtaat. Joku ystävällinen hoitaja oli tullut auttamaan poikaa heti hänen terveyskeskukseen päästyään ja kysellyt, mihin hän on menossa. Poika oli kertonut menevänsä hammaslääkäriin, joten hänet oli opastettu ilmoittautumisluukulle ja sieltä eteenpäin odottamaan käytävään. Poika ei ollut millänsäkään, vaikka olin aika reilusti myöhässä.

Pienimmäinen ilostutti tänään toimimalla henkilökohtaisena hoitajanani, kun jäin töistä pois tautia potemaan. Hän on hoitanut itselleen syömistä ja tuonut minulle pyynnöstäni vettä jne., kun olen huonovointisena makaillut patjalla. Koko päivän olen odottanut, että mahatauti iskisi kunnolla päälle, mutta nyt elämä näyttää voittavan, enkä ole edes alkanut oksentaa. Mikä lie pöpö vai joku noron esiaste. Se selvinnee parin päivän päästä, kun nähdään, kuinka moni muu täällä alkaa oireilla ja siirtyykö hiihlomareissuun lähtö...

Kiitollisuutta on viimeisen parin viikon kuluessa osannut osoittaa myös ihan normaaliarkea kohtaan. Ystäväperheen elämä koki sellaisen yllättävän pysäytyksen, joka vaatiin sopeutumista vielä pitkään, että muistaa itsekin taas olla tyytyväinen siihen, että olemme kaikki perusterveitä ja arki rullaa.

Niin ja sitten vielä se arvonnan voittaja. Random.org arpoi kortti pinon tällä kertaa Facebookin puolella kommentoineelle Jaana Tolvaselle. 

Onnea Jaana!

Laitathan osoitetietoja korttien postitusta varten tulemaan.