tiistai 14. helmikuuta 2017

Ystävänpäivän realismia


Rakkautta ja ystävyyttä, vaaleanpunaista unelmaa. Ihana piristys arkeen - loistava "tekosyy" pieneen juhlaan viikon keskellä, sitä kai ystävänpäivä parhaillaan on. Sitä iloa myös lasten kanssa halusimme jakaa. Minusta on suorastaan liikuttavaa, miten jo toista vuotta putkeen esikoinen on halunnut leipoa itse kaikille luokkakavereille ystävänpäivälahjat. Marenkeja hän teki ja purkitti pilttipurkkeihin jo viime viikolla, viimeiset keksilahjat hän teki eilen iltapäivällä yksin kotona ollessaan. Illalla harrastusten jälkeen vielä viimeisteltiin paketit sydänkorteilla.

Kuopuksen kanssa ostettiin Helsingin reissulta isot sydäntikkarit parille parhaalle ystävälle ja tyttöjen esimerkkiä noudattaen myös poika halusi muistaa kavereitaan. Hän "askarteli" (liimasi tarran ja kirjoitti erittäin lyhyesti) kortit kaikille luokkakavereille ja laittoi ne kirjekuoriin yhdessä muumitikkarien kanssa. Itsekin oikein höyrähdin ilostuttamaan työyhteisöä kekseillä ja vaahtokarkeilla näin ystävänpäivän kunniaksi, synttäreitä kun juhlin kesällä eikä varsinaista syytä työpaikalla herkkujen tarjoamiseen ikinä ole.

Kaikista näistä iloisista asioista huolimatta iltaa kohden on fiilis kääntynyt aivan itkuiseksi. Aina ei vaan jaksa olla iloinen ja pirteä. Ei ole mitään isoa syytä, mutta monta pientä asiaa on kaihertanut mieltä. Viimeinen niitti oli se, että poika vihdoin sai jalkapallotreeneissä kesäkuusta asti odottamansa kiertävän tsemppipalkinnon (minun pyyntöjeni takia - ilman niitä ei olisi pokaali vieläkään meille kulkeutunut). Minun olisi tietenkin pitänyt olla iloinen ja toki yritin sellaista näytellä, mutta pojan mentyä tiehensä en voinut kuin itkeä. Tämä pieneltä tuntuva asia on kasvanut niin isoksi murheeksi, että ihan hölmöltä tuntuu. Samoin kuin hölmöltä tuntuu se, että asian aiheuttama paha olo purkautui minussa voimakkaimmin nyt, kun asiaan vihdoin saatiin jonkinlainen ratkaisu. Ehkä siksi, että jouduin palkintoa lapselleni pyytämään. Sellainen on minulle tosi vaikeaa, enkä voinut siitä iloita, kun tiesin, ettei poika saanut sitä mistään varsinaisesta ansiosta, vaan äidin järjestämänä. Miten olisinkaan suonut lapselle sen onnistumisen tunteen siitä, että juuri hän jollakin viikolla, jollakin kerralla, olisi pystynyt osoittamaan ansioituneensa jollakin osa-alueella, jossakin asiassa, ja saanut siitä huomionosoituksen, kuten muut joukkuekaverit ovat saaneet. Nyt tavallaan vein tämän pois lapseltani ja se harmittaa.

Onneksi hän ei sitä kuitenkaan tiedä. Poika oli pystistään onnellinen ja lähetteli pokaalin kanssa ottamiaan selfieitä mummolle ja muille sukulaisille. Sitä kuitenkin mietin, että pitäkää aikuiset huoli, että jos ikinä alatte jakaa palkintoja lapsille ja sanotte, että kaikki saavat sen vuorollaan, niin katsokaa, että kukaan ei oikeasti jää välistä.



5 kommenttia:

  1. Voi miten ikävää tuollainen. Onneksi poika kuitenkin ilahtui pystistä.
    Mukavaa keskiviikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi tosiaan poika oli iloinen, sehän tässä oli pääasia ❤

      Poista
  2. Iso ja lämmin rutistus sinulle pahaa mieltä karkoittamaan! Kauniita kuvia sinulla taas täällä!!!

    VastaaPoista
  3. Kurjaa että jouduin tavallaan pitämään puolia mutta mitä sitä ei lapsien eteen tekisi 💖

    VastaaPoista

Pienetkin kommentit ilahduttavat minua suuresti!