Saisko vaan löhötä?

Nyt olis semmoinen olo, että jos vaan sais tuohon telkkarihuoneen sohvalle kääriytyä ja pistää leffan pyörimään, niin hyvä olis.

Ei siksi, että mikään ärsyttäisi. On ihan tyytyväinen olo. Siksi, että yksinkertaisesti nukuttaa. Töissä meni pitkään, sieltä syöksyin pikaisesta hakemaan kuopuksen päiväkodista ja isommat kotona suoraan sisaruskuvaukseen. Hirveä stressi tietenkin päällä siitä, ehditäänkö kuvaukseen, miltä vaatteet näyttää ja onko hiukset kammattu, ja lopulta joudutaankin paikan päällä odottelemaan.

Kotiin tultua esikoisella oli vartti aikaa syödä ennen tanssituntia. Kun sain tytön matkaan (ajoissa) ja ehdin istahtaa alas, loppui veto. Toivottavasti väsymys tästä taas vähitellen kaikkoaa, kun kohta on taas lähdettävä liikkeelle. Pojan kaverit kyytiin ja säbätreeneihin viemään, treenien aikana tapettipaloja nukkekotiprojektiin metsästämään ja pojat kotiin heitettyä itse tanssimaan. Oma tanssi ei oikein väsyneenä meinaa luistaa, mutta onneksi yleensä ehdin herätä lapsia kuskatessa. Ja sieltä tanssista saa niin paljon voimaa, ettei sen jälkeen väsytä enää ollenkaan.

Eilen illalla taas pyörittelin maailmaa ja arkea mielessäni ja luin ennen nukahtamista Jenny Lehtisen kolumnin äitien jatkuvasti tekemästä metatyöstä (klik). Kuulosti niin tutulta. Sitähän se oma arki on, että tarkastat sunnuntai-iltana, että kuopuksen päiväkotirepussa on kaikki tarvittava: varavaatteet sisälle, villapuku tai vastaava välikerros kylmille aamuille, varakinttaat ja -pipo, unikaveri, shortsit ja t-paita liikuntapäivää varten, kumpparit ja sadevaatteet jne. Samalla tsekkaat koululaisten maanantaiaamun lukujärjestyksen ja kysäiset/varmistat, että he ovat reppunsa pakanneet.

Aamulla heräät puolitoista tuntia ennen töihin lähtöä, että saat hetken istua rauhassa teekupin kanssa ennen kuin alat herätellä väsyneitä lapsia, kaivella aamupalaa esille, tarkastaa, että kolmasluokkalaisenkin kello on soimassa. Sovit miehen kanssa, kuka vie ja kenet ja millä kukin kulkee. Mietit jo valmiiksi, moneltako pääset kotiin ja minkälaista ruokaa ehdit tehdä.

Vaikka aikaa olisi varattu miten, viime minuuteilla hoputat ekaluokkalaista ottamaan myös ne hanskat ja ne ulkohousut, koska on kohta jo talvi. Muistuttelet jo kotona päiväkotilaista yhteisesti sovitusta yhden halin ja kahden pusun säännöstä, että ehdit nippa nappa ennen koulujen kellonsoittoa avata työpaikan oven ja voit katsoa olleesi ajoissa töissä.

Työpäivän aikana ei juuri helpota. Välitunnit hoidat asioita, joita on pitkä lista keltaisilla post it -lapuilla pitkin opettajanpöytää. Tunnin aikana yrität revetä auttamaan kaikkia ja samalla mietit, oletko muistanut tsekata eiliset läksyunohdukset, että ne on nyt tehty jne. Se uuden opetussuunnitelman lukeminen jää tältäkin päivää, vaikka suunnittelupalaveri on jo huomenna.

Kotiin tullessa poimit päiväkotilaisen lisäksi ekaluokkalaisen sieltä, missä hän tätä iltapäivää on sattunut viettämään ja suuntaat kotiin lämmittämään eilisen jämiä, että ehdit viedä kuopuksen tanssitunnille. Tanssitunnin aikana (45 min.) kiiruhdat hakemaan yhden paketin ja viemään toisen eri paikkaan, poikkeat urheilukaupassa hakemassa pojalle uuden salibandymailan ja teet pikasiivouksen kirpparipöydällesi. Kotiin saavuttua onkin kymmenen minuuttia aikaa siihen, kun esikoisen pitää lähteä. Onneksi tänään on naapurin kuskausvuoro. Ja niin edelleen.

Tai niinkuin viime viikolla eräänä päivänä, kun olit sopinut palaverin töissä niin, että oletit miehen pystyvän hakemaan lapset, kun hänellä on normaalisti lyhyt työpäivä, mutta viime tipassa selviääkin, että hänen on lähdettävä hakemaan hirvenlihoja. Äkkiä aamulla organisoit iltapäivän uusiksi. Saat onneksi apua kavereiden vanhemmilta. Yksi ottaa kuopuksen oman lapsensa mukana päiväkodista ja voit hakea lapsen sieltä (pyörän peräkärryllä tietenkin, koska auto on miehellä), kun ehdit. Toinen avulias ystävä hakee ekaluokkalaisen iltapäivällä kotoa ja ystävällisesti palauttaakin vielä illalla kotiovelle, koska autoa ei minulla ole käytössä ja matkaa on reilusti yli viisi kilometriä.

Näissä tilanteissa ei hermostuminen eikä väsymys auta. Äidin on vaan tehtävä sitä jatkuvaa prosessointia ja ajankäytönhallintaa, että ehtii kaiken ja kaikki onnistuu. On myös uskallettava pyytää apua. Joskus, niinkuin nyt, saattaa jäädä jopa vapaa tunti kaiken hässäkän keskellä ja mamma ehtii istahtaa alas tietokoneen ääreen rauhoittumaan yksinään. Vaikka toki parempi äiti olisi valinnut pojan toiveen tulla pihalle katsomaan, kun hän harjoittelee säbävetoja. Nyt vaan ei jaksanut.

Virkeämpää viikon jatkoa teille! ;D

P.S. Kyllä se meilläkin oikeasti aina maanantain ja tiistain jälkeen vähän helpottaa ;)

EDIT virkeänä sen tanssitunnin (suihkun, iltapalan, huomisen ruuan suunnittelun ja pyykkikoneen täyttämisen) jälkeen. Ettei tulisi väärää kuvaa, niin oikeasti minä kaikesta kiireestä huolimatta rakastan tätä elämänvaihetta. Lapset ovat mitä ihanimmassa iässä. Vaikka varsinkin kahta pienempää pitää vielä muistutella asioista, he kuitenkin nukkuvat jo yönsä, syövät, pukevat ja käyvät vessassa omatoimisesti jne. Ja toisaalta ovat sen verran pieniä, että äiti on vielä maailman paras ja sylistä kilpaillaan. Kaikki kolme lähtevät aamulla ihan mielellään kouluun ja päiväkotiin, ja varsinkin kolmasluokkalainen on erittäin itsenäinen kotitehtävien, vaatteiden valinnan ja omien aikataulujen huolehtimisen suhteen. Sitä paitsi meillä on näiden tiistaiden pelastukseksi mahtava kimppakyytirinki, joten joka toinen viikko tyttö, joka toinen viikko poika saa kyydin kavereilta. Metatyön määrästä ja aivojen kuormituksesta huolimatta yleensä muistamme lähes kaiken. Ajallaan. Ja lisäksi ne tanssikoreografiatkin, ainakin melkein. Elämä on <3