Kiitollinen arjen apujoukoista

Tällä viikolla täyttelin ekaluokkalaisen terveystarkastuksen esitietolomaketta ja siinä kyseltiin arjen tukiverkosta. Ensin ajattelin, että eipä meillä juuri tukiverkkoa tässä perusarjessa ole. Mummo ja vaari kyllä hoitavat lapsia mielellään, mutta asuvat kolmen tunnin ajomatkan päässä ja työssäkäyviä ihmisiä, joten apu kohdistuu satunnaisiin viikonloppuihin. (Siitä olen valtavan kiitollinen, mutta perusarjessa siitä ei ole hyötyä.) Molemmilla, sekä miehellä että minulla, asuu siskot kohtuullisen lähellä, mutta heiltäkin tulee pyydettyä apua lähinnä hätätapauksissa. Ajattelin, että kovin läheisiä ystäviäkään meillä ei oikein tässä ole - ketään ei juuri koskaan kutsuta kylään tai nähdä perheellä.

Tarkemmin ajateltuna hoksasin kuitenkin, että onhan meillä ympärillä koko joukko avuliaita ihmisiä. Eihän meidän arjesta tulisi mitään ilman heitä: Lasten kavereiden vanhempia, joista on tullut korvaamaton apu perusarjessa. Heitä tulee nähtyä kuin pikaseen kuskatessa lapsia, mutta olen heille valtavan kiitollinen. Jos ei näitä kimppakyytiverkostoja olisi, pitäisi jonkun lapsista luopua jostakin harrastuksestaan.

Tänäkin viikonloppuna jäin lasten kanssa kotiin ilman autoa, mutta niin vain järjestyi pojalle kyytin säbäpeliin yhden kaverin kyydillä ja pois toisen kyydillä. Joka maanantai ja tiistai pyörii tytön ja pojan harrastuksiin kimppakyytirinki, mikä mahdollistaa sen, että heillä voi olla harrastuksen eri paikkakunnilla samana iltana. Pitkän työpäivän tai miehen kanssa päällekkäisten menojen yllättäessa voin pyytää muutamilta lasten kavereiden vanhemmilta, josko lapset voisivat tulla leikkimään siksi aikaa, kun emme itse ole kotona.

Kiitos siis teille ystävät! Onneksi on matkan varrelta löytynyt tällaisia aarteita, joilta uskaltaa pyytää ja saa apua. Ilman teitä arki olisi monin verroin raskaampaa ja haastavampaa!

(Kuvat otettu tänään kuopuksesta parhaan ystävänsä synttäreille lähdössä. Matkat taitettiin niin iloisesti potkurilla, että saatiin vastaantulijakin hymyilemään.)