Pataleipää ja syntyjä syviä

Miten voi ihmisen olla näin vaikea vain tehdä päätöstä ja elää sen kanssa?

Meidän kolmasluokkalainen on (taas) kipeänä. Sunnuntaina hänelle nousi kuume neljättä kertaa kahden kuukauden sisään. En muista, että tyttö olisi ikinä, ihan pienenäkään, ollut näin tiheään kipeänä. Päinvastoin. Tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että hänellä on hyvä vastustuskyky, kun sairauspoissaolot kahden ja puolen ensimmäisen kouluvuoden aikana ovat rajoittuneet kolmeen vesirokkopäivään ja yhteen tai kahteen mahatautiin. Tänä keväänä on sitten otettu kaikki tämä takaisin. Taitaa olla yhdestoista päivä poissa koulusta joulun jälkeen ja lomallakin sairastettiin.

Minua toisaalta huolestuttaa (vaikka tuntuvat olevan terveyskeskuksessa sitä mieltä, että nyt on vaan paljon tauteja liikkeellä ja tulehdusarvoja seurataan) ja toisaalta turhauttaa, kun tytöllä tulee paljon poissaoloja sekä koulusta (onneksi hän on tunnollinen ja ainakaan edelliset poissaolot eivät ole aiheuttaneet vaikeuksia oppimisen kanssa) että tanssitunneilta (neiti rakastaa tanssia ja kilpailutkin lähestyvät).

Minua nolottaa laittaa jatkuvasti opettajalle viestiä, että tyttö on poissa. Ja vielä enemmän nolottaa olla itse pois töistä. Tämä onkin se kaikista suurin dilemma. Tyttö on jo yhdeksän ja selviytyy toki kotona itsekin. Toisaalta päivä yksin potilaana on pitkä ja ankea ja syömiset jäävät yksin ollessa vähiin jne. Osan näistä sairastelupäivistä hän on ollut yksin puhelimen varassa ja taas eilisen illan jahkasin, mitä teen. Kuume ei enää ole kova, mutta minun työpäiväni kokouksineen pitkä. Lopulta, iltamyöhällä, päätin, että jään kotiin, kun se vielä puolen vuoden ajan on mahdollista (syksyllä tytöllä tulee kymmenen vuotta täyteen). Vaikka tyttö on vastuullinen ja oma-aloitteinen, on hän kuitenkin vielä aika pieni.

Aamulla silti heräsin ajoissa, kävin pitämässä ensimmäisen tunnin ja hoitamassa juoksevat asiat koululla ja menen taas iltapäivällä pitämään viimeisen tunnin. Ei neiti koko aikaa minua tarvitse.

Ja nyt sitten täällä mietin, olisiko kuitenkin vaan pitänyt mennä koko päiväksi töihin? Enkö olisi voinut jättää potilasta  yksin? Sairaanhoitaja kirjoitti jo eilen poissaolotodistuksen tällekin päivälle, mutta silti.

Miksi tämä töistä poissaoleminen on minulle niin älyttömän vaikeaa ja miksi ihmeessä en vaan voi elää sen päätöksen kanssa, jonka tein, vaan jahkaan edelleen, vaikka se ei asiaa muutakaan? Miksi en voi vaan uskoa, että asiat menevät töissä eteenpäin ilman minuakin, eikä maailma kaadu siihen, vaikka suunnitelmat muuttuvat? Miksi en vaan voi ottaa rennosti ja hyväksyä sitä, että tänä keväänä tälle tytölle on näitä tauteja sattunut kasaantumaan, eikä sillekään mitään voi? Siitäkin jo itsessään on huono omatunto, vaikka minkäs teet.

Onko kenelläkään muulla näin vaikeaa tehdä päätöksiä ja pysyä kannassaan? Kolkuttaako jonkun muunkin omatunto yhtä kovasti aina, kun pitää olla poissa töistä tai ylipäätään jättää jotain sovittua väliin?


Noh, pohdintoja helpottakoon aivan ihana pataleipä, jota nyt varmaan parin vuoden suunnittelun jälkeen tein. Ihmettelen vaan, miksi en ole aikaisemmin ottanut itseäni niskasta kiinni. Leipä on ihan älyttömän hyvää ja niin helppoa tehdä. Tästä tulee ehdottomasti tapa. Pataleipien ohjeita löytyy googlettamalla vaikka kuinka paljon. Itse valitsin Kotivinkin ohjeen (klik), mutta koska kaapissa oli tähän hätään vain tavallista vehnäjauhoa, korvasin hiivaleipäjauhonkin osuuden sillä.