keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Pataleipää ja syntyjä syviä





Miten voi ihmisen olla näin vaikea vain tehdä päätöstä ja elää sen kanssa?

Meidän kolmasluokkalainen on (taas) kipeänä. Sunnuntaina hänelle nousi kuume neljättä kertaa kahden kuukauden sisään. En muista, että tyttö olisi ikinä, ihan pienenäkään, ollut näin tiheään kipeänä. Päinvastoin. Tähän asti olen elänyt siinä uskossa, että hänellä on hyvä vastustuskyky, kun sairauspoissaolot kahden ja puolen ensimmäisen kouluvuoden aikana ovat rajoittuneet kolmeen vesirokkopäivään ja yhteen tai kahteen mahatautiin. Tänä keväänä on sitten otettu kaikki tämä takaisin. Taitaa olla yhdestoista päivä poissa koulusta joulun jälkeen ja lomallakin sairastettiin.

Minua toisaalta huolestuttaa (vaikka tuntuvat olevan terveyskeskuksessa sitä mieltä, että nyt on vaan paljon tauteja liikkeellä ja tulehdusarvoja seurataan) ja toisaalta turhauttaa, kun tytöllä tulee paljon poissaoloja sekä koulusta (onneksi hän on tunnollinen ja ainakaan edelliset poissaolot eivät ole aiheuttaneet vaikeuksia oppimisen kanssa) että tanssitunneilta (neiti rakastaa tanssia ja kilpailutkin lähestyvät).

Minua nolottaa laittaa jatkuvasti opettajalle viestiä, että tyttö on poissa. Ja vielä enemmän nolottaa olla itse pois töistä. Tämä onkin se kaikista suurin dilemma. Tyttö on jo yhdeksän ja selviytyy toki kotona itsekin. Toisaalta päivä yksin potilaana on pitkä ja ankea ja syömiset jäävät yksin ollessa vähiin jne. Osan näistä sairastelupäivistä hän on ollut yksin puhelimen varassa ja taas eilisen illan jahkasin, mitä teen. Kuume ei enää ole kova, mutta minun työpäiväni kokouksineen pitkä. Lopulta, iltamyöhällä, päätin, että jään kotiin, kun se vielä puolen vuoden ajan on mahdollista (syksyllä tytöllä tulee kymmenen vuotta täyteen). Vaikka tyttö on vastuullinen ja oma-aloitteinen, on hän kuitenkin vielä aika pieni.

Aamulla silti heräsin ajoissa, kävin pitämässä ensimmäisen tunnin ja hoitamassa juoksevat asiat koululla ja menen taas iltapäivällä pitämään viimeisen tunnin. Ei neiti koko aikaa minua tarvitse.

Ja nyt sitten täällä mietin, olisiko kuitenkin vaan pitänyt mennä koko päiväksi töihin? Enkö olisi voinut jättää potilasta  yksin? Sairaanhoitaja kirjoitti jo eilen poissaolotodistuksen tällekin päivälle, mutta silti.

Miksi tämä töistä poissaoleminen on minulle niin älyttömän vaikeaa ja miksi ihmeessä en vaan voi elää sen päätöksen kanssa, jonka tein, vaan jahkaan edelleen, vaikka se ei asiaa muutakaan? Miksi en voi vaan uskoa, että asiat menevät töissä eteenpäin ilman minuakin, eikä maailma kaadu siihen, vaikka suunnitelmat muuttuvat? Miksi en vaan voi ottaa rennosti ja hyväksyä sitä, että tänä keväänä tälle tytölle on näitä tauteja sattunut kasaantumaan, eikä sillekään mitään voi? Siitäkin jo itsessään on huono omatunto, vaikka minkäs teet.

Onko kenelläkään muulla näin vaikeaa tehdä päätöksiä ja pysyä kannassaan? Kolkuttaako jonkun muunkin omatunto yhtä kovasti aina, kun pitää olla poissa töistä tai ylipäätään jättää jotain sovittua väliin?


Noh, pohdintoja helpottakoon aivan ihana pataleipä, jota nyt varmaan parin vuoden suunnittelun jälkeen tein. Ihmettelen vaan, miksi en ole aikaisemmin ottanut itseäni niskasta kiinni. Leipä on ihan älyttömän hyvää ja niin helppoa tehdä. Tästä tulee ehdottomasti tapa. Pataleipien ohjeita löytyy googlettamalla vaikka kuinka paljon. Itse valitsin Kotivinkin ohjeen (klik), mutta koska kaapissa oli tähän hätään vain tavallista vehnäjauhoa, korvasin hiivaleipäjauhonkin osuuden sillä.









18 kommenttia:

  1. Kyllä nuo pohdinnat on niin tuttuja ja aina vähän huonolla omalla tunnolla on pois työstä lasten sairastelun vuoksi (tosi vähän on kyllä tarvinnut ollakaan, mutta silti...) Vaikka itse teenkin esimiestyötä ja otan vastaan näitä ilmoituksia poissaoloista lasten sairastumisen vuoksi, niin olen siltikin sitä mieltä, että tuon ikäinen sairaana tarvitsee vanhempaa kotona, vaikka ei ehkä ihan suoraan, mutta olemassa kuitenkin, tuomassa turvallisuutta ja huolehtimassa, sairaana pitää saada vähän myös hemmottelua osakseen... Eli ole pois vaan, ihan hyvällä omalla tunnolla! Ja sille nyt vaan ei mitään voi, että joskus lapsi sairastaa enemmän!

    Pataleipä on muuten ihanaa, täytyykin taas tehdä!

    Aurinkoista keskiviikon jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anu lohdullisista sanoista! Ehkä asian purkaminen sanoiksi auttoi, loppupäivästä en enää niin miettinyt asiaa. Päätöstä tehdessä ajattelin, että pian tulee aika, kun tätä vaihtoehtoa ei enää ole.

      Poista
  2. Se mahtaa olla tämmönen perisuomalainen ammattitauti, että töihin mennään vaikka pää kainalossa :) ja podetaan huonoaomaatuntoa, vaikka mahdottomuus olisi sinne töihin mennä.
    Tuntuu se hurjata, että meidänkin neidin pitäisi sairastaa jo kotona yksin, kun meidän toisella paikkakunnalla töitä tekevien "perusduunarien" normityöpäivät on normaalisti hoitoon vientien kanssa on kymmenentuntia. Kauhea olisi töitä tehdä, kun toinen olisi kotona sairaana yksin niin pitkän ajan - vaikka ei sillä joutuhan sitä itsekkin olemaan kai sitä jotenkin selvisi :) Kylläpä se taas ahdistuksen lykkäsi...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :D Voih, ei ollut tarkoitus ahdistaa toisia! Tuo on ihan totta, että päivät on monilla tosi pitkät. Meidän lapsilla on onni, että meillä kohtuumittaiset yleensä ja ollaan lähellä, jos jotain tulee. Kovassa taudissa on varmaan otettava palkatonta sittenkin, kun lapset ovat kymmenen ja vähän yli.

      Poista
  3. Näitä samoja on varmaan jokainen vanhempi joskus pohtinut. Miten tehdä oikea valinta työn ja lapsen välillä.. Tuskin siihen mitään yhtä oikeaa vastausta onkaan ja jokainen tietää oman tilanteen ja itsensä parhaiten. Itse tein valinnan lapsen edun mukaan aikoinaan, mutta kyllä silti mietti aina miten ovat töissä pärjänneet, saivatko sijaista, tekikö joku minun työtkin kaiken muun lisäksi. Kyllä 10 vuotiaskin on vielä pieni yksin sairastamaan, ainakin taudista riippuen, mutta raja on vedetty siihen. Kyllä huoli oli joskus kova töissä ollessa, jopa yläasteikäisestä kun kuume huiteli liki 40 asteessa.
    Ei mitään helppoja asioita, mutta hoida pikkuistasi ilman syyllisyyttä. Sitä turhaa syyllisyyttä tahtoo äitinä ja isänäkin kantaa muutenkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on ihan totta, että tuota syyllisyyttä potee ihan liikaa, eikä se ketään auta. Pitäisi oppia vaan tekemään paras mahdollinen päätös kussakin tapauksessa ja elää sen kanssa.

      Poista
  4. Huono omatunto on tosi tuttu seuralainen minullekin silloin kun kotiin joutuu jäämään. Tämä siitä huolimatta, että minulla onnistuu työnteko etäyhteyksillä kotona melkeinpä samalla tavalla kuin töissäkin. Kotona ollessa poden kuitenkin huonoa omaatuntoa siitä, että en ole töissä - ja kotona töitä tehdessä poden huonoa omaatuntoa siitä, että istun vain koneella enkä ole "läsnä" lapselle. Eli niin tai näin, aina on huono omatunto jostakin - vaikka eihän siinä mitään järkeä ole! Tämä on kyllä johtanut siihen, että meillä sairaan lapsen kanssa kotiin jää paljon useammin isä kuin äiti... Vanhemmat työkaverit ovat kyllä muistuttaneet, että nopeasti menee ohi sekin aika, että lapset hoitajaa ylipäänsä tarvitsevat. Ja miespuoliset työkaverit ovat sitä mieltä, että vain nainen kykenee tuntemaan huonoa omaatuntoa joka asiasta :D Mitä lie kiltin tytön syndroomaa (josta olisi kyllä jo tässä iässä aika päästä eroon) ;) - MY

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanopa muuta, olis minunkin aika päästä kiltin tytön syndroomasta eroon! Kauhea ahdistus, jos joutuu tuottamaan jollekin pettymyksen. Ja just näitä työjuttuja jahkaa. Olen ihan kateellinen tuolle omallekin miehelle siitä, että osaa olla niin päättäväinen ja olla katsomatta taakse. Meillä minä usein jään, koska miehelle on hankalampi järjestää sijainen teknisentyön tuntien takia. Tällä kannalla on työnantaja ollut. Helppo jättää hänelle, kun samassa paikassa olemme töissä.

      Poista
  5. Tuttu tunne myös täällä. Entisessä työpaikassa matkustelin paljon ja käytännössä oli hankalaa lähteä kesken työreissun Puolasta sairasta lasta hoitamaan, joten useimmin meillä jäi isä. Itse jäin aina kun pystyin, mutta onneksi lapset ovat sairastelleet todella vähän. Kun reissuhommat loppui, sovimme olevamme vuorotellen isän kanssa kotona, näin kertoja tuli 1-2 kertaa vuodessa/vanhempi, vaikka 3 lasta olikin. Kun nuorimmat (kaksoset) olivat 8 vuotiaita, päätin että nyt minä jään aina kotiin, ei tätä montaa kertaa enää ole ja nyt ollaan siinä vaiheessa, että lasten tulee sairastaa yksin.
    Turhaa potea huonoa omaatuntoa, asioille ei vaan voi mitään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se on, ettei huono omatunto ketään auta. Tuota minäkin yritin eilen illalla ajatella, että pian koittaa se aika, ettei enää voi jäädä kotiin. Nyt on jäätävä, kun vielä voi.

      Poista
  6. Kyllä vain tuttuja pohdintoja, vaikka nyt olenkin saanut olla kotona isompien sairastaessa. Tyttöjen ollessa viikko sitten kuumeessa heräsin just tuohon ajatukseet, että isompi täyttää kesällä 10 ja pitäisi sairastaa yksinään. On vielä lapsi, joka menee jo pienestä kuumeesta sen verran huonoon kuntoon ettei itsekseen juo ja syö.

    Herkullisen näköistä pataleipää! Monesti miettinyt sellaisen kokeilemista muttei vielä ole saanut aikaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kannattaa ehdottomasti kokeilla pataleipää! On ihan mielettömän hyvää! Pakkohan se varmaan kovassa taudissa on ottaa vaikka palkatonta virkavapaata sen jälkeen, kun lapsi on täyttänyt kymmenen. Mutta toivottavasti sairastaa enimmät pois ennen sitä ;)

      Poista
  7. Tuttua pohdintaa! Hankalin on niinä aamuina, kun porukkaa alkaa kampeamaan ylös ja yks valittaa kipeää ja huonoa oloa, eikä ole vielä selkeästi kuumetta tmv. Onko viisain jättää kaveri kotihoitoon, paheneeko olo päivän päälle vai helpottaako??? Tuleeko itselle turha poissaolo? Saati sitten se oma sairastaminen, ymmärtääkö jäädä tarpeeksi ajoissa pois, eikä mene sairastuttamaan kaikkia muitakin. Mutta omasta kokemuksesta, nopeammin on toipunut kun jää kotiin lepäämään eikä odota sitä kovaa kuumetta, josta selviämiseen meneekin sitten monta päivää. Mutta kunnon työntekijähän potee silti huonoa omatuntoa. Sitten on niitä, jotka ottaa rokulipäivän ihan muutenvaan, kun ei vaan jaksa herätä... Eli ehkä ei syystä kannata huonoa omatuntoa potea! TK

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on ihan totta, nuo on pahimpia. Yleensä silloin aina vien lapset hoitoon/laitan kouluun, mutta eräänkin kerran olen hakenut kuumeisen lapset kotiin tai päiväkodista on soitettu, että lapsi on oksentanut sinne...

      Poista
  8. Mä olen tässä parin viimeisen vuoden aikana päättänyt olla ottamatta stressiä sairaspoissaoloista. Ei kukaan tule sinne haudan reunalle kiittelemään, että tosi kiva kun olit töissä kipeänä tai tosi kiva kun olit töissä vaikka sun lapsi onkin sairaana. Kun lääkäri kirjoittaa todistuksen poissaolosta, mä nakkaan huonon omantunnun nurkkaan. Lapsen kanssa saa kuitenkin olla kotona vain siihen 10 vuoteen asti.
    Nyt vaan neitiä hoitamaan ja halimaan, kohta hänkin on jo niin iso, että pärjää sairaanakin yksin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuokin on hyvä pointti Outi! Ei siitä nytkään kiitellä. Syksyllä ei päivääkään oltu miehen kanssa poissa töistä, lapset koko syksyn terveinä. Eipä kukaan tuotakaan huomannut :D

      Poista
  9. Just noin Outi! Mulla oli yks kauhee kevät, kun Minttu tai minä oltiin koko ajan kipeenä. Podin tosi huonoa omaatuntoa. Toki mieskin oli välilä kotona hoitamassa tyttöä, mutta yleensä sillä oli aina jotain tärkeitä palavereja tai mun työpäivä sattui olemaan vaikka vaan neljän opetustunnin päivä (versus miehen 8 opetustunnin). Mun esimies oli onneksi ymmärtäväinen ja sanoi, että tottakai lapsi on tärkeempi kuin työ.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei meilläkään onneksi esimiehet ikinä vihjaa, ettei vois jäädä. Itsehän tän ahdistuksen kehittää. Mut lohdullista kuulla, ettei ole asian kanssa yksin. Pitää vaan hyväksyä se, että välillä tulee poissaoloja. Meillä kans minä useammin poissa siksi, että miehelle on teknisentyön tuntien takia hankalampi löytää sijaista.

      Poista

Pienetkin kommentit ilahduttavat minua suuresti!