Ekaluokkalainen esikoinen alkaa nyt olla siinä iässä, että joulupukin ja tonttujen olemassaolo mietityttää kovasti. Toisaalta pitää varmistella, että on ollut kilttinä, kun tontut tarkkailevat, toisaalta vakuutella, ettei oikeastaan usko enää joulupukkiin - "viime joulunakin kun pukilla oli selväsi tekoparta".
Tänään uskoa horjutti entisestään se, että neiti oli nähnyt äidin käsilaukussa sellaista tavaraa, joka vaikutti olevan "tontun" hankitoja tuleville kalenteripäiville. Tämän nähtyään hän oli iskälle sanonut, ettei se tonttu taida oikeasti tuoda niitä kalenteriyllätyksiä, kun äidin laukku on täynnä tuollaista pikkutavaraa...
Tää on niin vaikeaa aikaa tuon uskomisen kannalta, että millon ja miten lopettaa vedätys?
VastaaPoistaSanopa muuta... Toisaalta se on ihan hyvä, jos näin vähitellen asiaa pohdiskelee eikä tule mitään dramaattista "minut on petetty" -oloa ja -hetkeä.
PoistaMonesti se vain menee niin, että kun esikoiselle asia selviää, niin siinä menee usko nuoremmiltakin sisaruksilta saman tien, kun toinen ei kuitenkaan malta olla kertomatta asiaa pienemmille. Sen takia sitä haluaisi ylläpitää uskoa vielä hetken. Mutta itsekin olen ajatellut noin, että totuuden paljastuminen oman tarkkailun, epäilyksen ja pienten vihjeiden kautta on paljon pehmeämpi tie totuuteen kuin asian paljastaminen kerralla. Meillä usko on vielä kova, vaikka pientä epäilystä onkin ollut ilmassa. Varmaa on kuitenkin se, että ikinä en tule tunnustamaan enkä kertomaan sitä, kuka siellä parran takana on ollut (varsinkin kun se on ollut aina joku lähipiiristä)! - MY
Poista