Isoksi kasvamisen vaikeus

Esikoinen on käynyt koulua jo puoli vuotta ja ensimmäiset luokkakaverit alkavat täyttää kahdeksan. Välillä sitä oikein pysähtyy miettimään esikoisen vauva-aikaa ja sitä, miten rauhallista meillä oli kahden. Juttelin hänelle päivät pitkät jo syntymästä alkaen kaikenlaista, vaikka vastauksia en vielä saanut muuta kuin korkeintaan jokeltelun ja hymyn muodossa. Meillä harvoin oli kiire mihinkään. Perhekerhoon mentiin, jos ehdittiin. 

Nyt seitsemän vuoden ja kahden pikkusisaruksen jälkeen pieni neiti joutuu ottamaan jo aika paljon vastuuta itsestään ja hoitamaan asioita yksin. Hän kävelee usein kotiin yksin tai kaverin kanssa, käy silloin tällöin kaupassa ostamassa välipalaa itselleen, kirjastossa lukemassa kirjoja ja tietenkin läksyistä pitää huolehtia itse. Ja hän tekee sen. Hän on kiltti ja tunnollinen.

Myös kaverisuhteissa joutuu nykyään selviytymään yksin, enää ei äiti ole aina vierellä auttamassa ja selvittämässä ristiriitoja, lohduttamassa ja tukemassa.

Meidän neidin koulu on sujunut hienosti. Hän osaa ekaluokan asiat ja käyttäytyy hyvin. Kun näen häntä koulussa, hän on aina iloinen ja reipas, ja samaa sanovat opettajat. 

Kotona ei kuitenkaan aina näin ole. Kotona purkautuvat kaikki ikävät tunteet ja väsymys. Se, ettei aina jaksaisi olla iso ja mennä kouluun. Ei aina jaksaisi kavereiden kanssa pitää puoliaan. Ei haluaisi olla yksin, eikä haluaisi joutua syömään ja pukemaan itse. Eikö äiti voisi auttaa niinkuin pienempiä? Eikö voisi taas olla pieni ja olla äidin kanssa kotona? Eikö voisi edes välillä olla kipeänä, että saisi jäädä päiväksi kotiin?

Äidin sydäntä särkee, kun näitä purkauksia tulee, vaikka ymmärrettäväähän se on, ettei isoksi kasvaminen ole helppoa. Jos äidillekin tulee haikeus vauva-aikoja muistellessa, niin miksei lapsi itse kaipaisi välillä sitä aikaa, kun sai olla päivät äidin ja sisarusten kanssa kotona eikä ollut kiire mihinkään, ei tarvinnut suorittaa mitään. Sai vain leikkiä ja olla kavereiden kanssa silloin, kun siltä tuntui. Ja äiti pystyi olemaan taustatukena silloin, kun sitä tarvittiin.

Eniten äitiä harmittaa ne päivät, kun esikoisesta tuntuu, ettei kukaan kaveri halua olla hänen kanssaan ja että hän on typerä ja tyhmä. Ja sellaisen päivät, kun hän  sanoo, ettei halua mennä kouluun, kun siellä ei ole kavereita. Nämä ovat itselle vaikempia, enkä aina tiedä, johtuvatko nämä oikeasti kavereista vai hänen omasta kasvamisen vaikeudestaan. Todennäköisesti siitä, että hänen kiltille luonteelleen sosiaaliset tilanteet ovat raskaita, koska hän haluaisi, että kaikki menisi ystävällisesti keskustellen ja sopien, kaikki pitäisivät lupauksensa ja voisivat ottaa jokaisen leikkiin. Hän kokee todella raskaana sen, että joutuu puolustamaan asemaansa leikissä ja sanomaan, että minutkin pitää ottaa mukaan tai että minä en aina halua olla leikissä pienin ja se, jota määräillään. 

Usein tyttö itse osaa jopa pukea oman olonsa sanoiksi ja kuvailla oloaan ja sitä, mikä sen on aiheuttanut. Hän osaa ääneen sanoa, kun on paha mieli siitä, ettei halua olla iso. Hän myös tunnistaa sen, milloin kiukku johtuu siitä, että on nukkunut liian huonosti. Liikuttavinta on, kun kiltti tyttö myös katuu omia kiukuttelujaan, eikä haluaisi olla hankala äidille ja iskälle. Vaikka kaikkihan ovat joskus ja parempi kiukutella kotona kuin koulussa.

Vaan eipä se ole helppoa kasvaa isoksi. Eikä ole helppoa olla kiltti ja tunnollinen.

Ihanaa silti, että meillä on juuri tällainen tyttö.

 Saan kertoa hänelle iltaisin, miten paljon häntä rakasta ja miten ylpeä olen hänestä.

Ja voin vain toivoa, ettei hän pitkään koe elämäänsä niin raskaaksi kuin viime viikkoina on tuntunut.