Meidän yhdeksänvuotias

Tasan yhdeksän vuotta sitten minusta tuli äiti, enkä päivääkään vaihtaisi pois. Vaikka en ikinä tuntenut vauvakuumetta, rakastuin omaan palleroon ensisilmäyksellä. Ensimmäinen äitiysloma oli ehkä parasta aikaa koko elämässä. Ei ollut kiirettä mihinkään eikä hätää mistään. Pienen käärön kanssa kuljimme perhekerhoissa tutustumassa muihin äiteihin ja vauvoihin, kun olimme vasta uudelle paikkakunnalle muuttaneet. Välillä kahvittelimme vanhojen tuttujen kanssa, kävimme vauvakinossa ja shoppailemassa ja teimmepä me muutaman pidemmänkin reissun ihan kahdestaan ainakin isomummilaan Tampereelle, MLL:n puheenjohtajapäiville Helsinkiin ja aurinkolomalle Bulgariaan.

Tämän neidin kanssa on ollut helppo harjoitella äitinä olemista. Hän on luonnostaan niin vastuuntuntoinen ja empaattinen, että hän omaksui isosiskon roolin hienosti jo kahden vuoden iässä. Neljävuotiaana hänellä oli kaksi nuorempaa sisarusta. 

Myöhemmin sitä on miettinyt, kuinka esikoista piti jo tuolloin neljävuotiaana niin isona. Kaksi pienempää varasivat äidin sylin ja huomion niin, että esikoinen oppi huolehtimaan vaatteet itse päälleen, kävelemään tai polkemaan reippaasti mukana, kun pienempiä kyydittiin tai kannettiin, ja odottamaan vuoroaan aina pisimpään, kun pienempien vaatimukset olivat äänekkäämpiä ja voimakkaampia. Hän oppi nukahtamaan yksin omaan huoneeseensa ja huolehtimaan yölläkin vessakäynnit ja muut itsenäisesti. Edelleen liikuttaa muisto siitä, miten kerran löysin aamulla tytön huoneesta märän yöpaidan ja tyttö nukkui pikkuhoususillaan. Ihmettelin, mitä paidalle oli tapahtunut ja tyttö kertoi, että oli yöllä vessaan lähtiessään vahingossa kaatanut lattialla olleen vesilasin maahan, kuivannut lattian yöpaidallaan ja jatkanut unia. Eikä tyttö ollut silloin vielä edes koulussa.

Kun muutimme tähän uuteen taloon kaksi vuotta sitten, hän nukkui ensimmäisen vuoden yksin yläkerrassa - ekaluokkalaisena.

Kun koulu alkoi, hän otti heti vastuun itsestään ja osasi katsoa kellosta, milloin pitää lähteä. Läksyistä ei ole ikinä tarvinnut huolehtia ja vaatteetkin hän osaa itsenäisesti valita sään mukaan. Liikuntapäivänä hän muistaa pakata liikuntaan sopivaa vaatetta mukaan.

Koulussa hän käyttäytyy kuin unelma, samoin harrastuksissa. Kuuntelee ohjaajaa, noudattaa ohjeita, osaa pitää suunsa kiinni ja toisaalta olla kaikkien kaveri. Hän tykkää englannista, matematiikka sujuu helposti, lukemisesta hän nauttii ja toisaalta liikunta on mieleen.

Päättäväisyyttä ja sitkeyttä neidistä löytyy. Eskarin alkaessa hän sanoi, että haluaa oppia lukemaan, koska muutkin osaavat ja oppi taidon viikossa. Jo tätäkin pienempänä hän päätti haluavansa osata seisoa päällään ja harjoitteli niin pitkään, että se alkoi sujua.

Vaikka hänelle on hankala hyväksyä sitä, ettei osaa kaikkea ja ole kaikessa paras, niin toisaalta hän pystyy kuitenkin käsittelemään pettymykset hyvin. Alkukesästä oli kova paikka, kun pikkuveli sai urheilukisoissa kultamitalin, mutta hän oli oman sarjansa häntäpäässä. Koulun alettua oman koulun kisoihin hän kuitenkin lähti hyvin realistisella asenteella: "Minä hyppään tavallisia kolmasluokkalaisen hyppyjä, en ole paras enkä huonoin." Hän kilpaili hymyissä suin eikä edes kysellyt tulosten perään.

Jos esikoisena joutuu kantamaan vastuuta, niin on asemassa omat hyvätkin puolensa. Hänen kanssaan olen tehnyt eniten reissuja kahdestaan. Hän saa valvoa vähän muita pidempään, koska pärjää jo lyhyemmillä unilla, ja hän on saanut talon hienoimman huoneen itselleen. Vauva-aikana hän sai varmasti eniten täyspainoista huomioita. Juttelin hänelle milloin mitäkin ja nautin hänen tuhisevasta seurastaan.

Kiltin kuoren alta tytöstä löytyy temperamenttiakin. Kavereita hänellä on aina riittänyt, eikä riitoja oli liiemmin tarvinnut selvitellä. Sosiaaliset tilanteet väsyttävät häntä kuitenkin niin, että äiti saa kotona kuulla tiuskimista enemmän kuin tarpeeksi, ja oman huoneen siivoaminen ja siistinä pitäminen on se pahin mörkö.

Vaikka kotona räiskyy, niin olen onnellinen siitä, että asiat ovat juuri näin. Jossainhan se paha olo pitää purkaa ja koti on sille juuri oikea paikka.

Suurin haaste minulle äitinä on, etten kaada liikaa vastuuta tunnollisen tytön harteille. Hän huolehtii ja huolestuu muista pyytämättäkin, joten välillä häntä pitää yrittää suojella turhalta murheelta. Hänelle pitää muistutella, että äiti ja isä huolehtivat asioista, eikä hänen tarvitse. Ja välillä hänet pitää ottaa syliin ja sanoa, että on ihan OK olla äidin pieni tyttö ja jättää vastuu äidin harteille.

Onnea syntymäpäivänä äidin iso, pieni rakas <3