Tarvitseeko lapsen olla reipas?

Sorrutteko te muut toistuvasti kehumaan ja ihastelemaan reippaita lapsia? Ihaniahan he ovat, ja heihin on niin helppo tutustua ja tykästyä. Ainakin meillä poika saa toistuvasti positiivista palautetta siitä, että hän menee rohkeasti jututtamaan uusiakin lapsia, suhtautuu luonnollisen luottavaisesti vieraampiinkin aikuisiin ja selviytyy kunnialla lääkärikäynneistä tms. Kotiin saa aina tulla hymyissä suin ylpeänä, kun hoitajat ja muut aikuiset kehuvat. Eikä siinä mitään, onhan se ihana, että poika saa positiivista palautetta siitä ominaisuudesta, joka on selkeästi hänen vahvuutensa. Sosiaalisissa taidossaan hän on meidän perheen helmi.

Mutta mitä sitten, kun toista ihan oikeasti jännittävät - suorastaan pelottavat - kaikki uudet ihmiset, uudet tilanteet, isot ihmismassat ja liian suuri itseen kohdistettu huomio (vaikka se on positiivista) - esiintymisistä puhumattakaan? Meidän kuopus on näissä asioissa keskimmäisen vastakohta. Tänään oli erityisen haastava päivä, kun aamu alkoi suuhygienistin luona. Siitä siirryttiin päiväkotiin, jossa olikin vastassa vain kaksi vierasta aikuista eikä aamupalakaan ollut enää tarjolla, vaikka yleensä viemme tytön suoraan aamupalapöytään. Illan kruunasi päiväkodin juhla, jossa tytön olisi pitänyt tanssia ja laulaa. 

Suuhygienistin käynti  meni poikkeuksellisen hienosti. Veljen hampaat tarkastettiin ensin ja kun tuli pikkusiskon vuoro, hän avasi suunsa jo valmiiksi. Äidin sylistä käsin tosin, mutta se on neljävuotiaalle sallittua. Tämän jälkeen alkoivat kuitenkin päivän haasteet. Päiväkodin eteiseen asti päästiin hyvillä mielin, mutta ensijärkytys tuli, kun kaverit olivatkin leikkimässä eivätkä aamupalalla. Tästä vielä päästiin juttelemalla yli, kun muisteltiin, että mehän söimme aamupalan tänään jo kotona. Viimeinen niitti aamuun oli kuitenkin se, että kaikki tutut aikuiset olivatkin tauolla/vasta tulossa töihin ja vastassa oli vain kaksi outoa hoitajaa. Itkuhan siitä tuli.

Omille hoitajille on jo tuttua, että neiti reagoi voimakkaasti uusiin tilanteisiin ja he suhtautuvat siihen ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti. Vieraat hoitajat kuitenkin tuntuvat ajavan äidin pois itkevän lapsen luota ajatuksella "äitillä on jo kiire töihin, kyllä me pärjätään." Ihana ajatus, mutta tarvitseeko lapsen pärjätä? Eikö äiti voi käyttää vähän aikaa tilanteen rauhoittamiseen, kun oikeasti kiirettä töihin ei vielä ole? Haittaako se, jos lapsi ei osaakaan suhtautua luottavaisesti ja reippaasti uuteen tilanteeseen?

Illan esiintyminen alkoi jännittää jo kotona lähdön hetkellä eikä neitiä lavalle saanut. Äitinä yritin pitkään houkutella, jopa tikkarilla lahjoa. Tyttö ei kuitenkaan uskaltanut. 

Mutta oikeasti haittaako se? Tarvitseeko kaikkien olla reippaita esiintyjiä? Eikö ujo lapsi ole kuitenkin ihan yhtä arvokas omana itsenään? Hänellä on muita vahvuuksia. Hän on esimerkiksi taitava piirtämään ja on oppinut jo pienenä puhumaan selkeästi ja monipuolista kieltä käyttäen. Hän osaa pitää hauskaa tutussa seurassa ja pärjää hienosti kavereiden kanssa, kunhan on saanut aikaa heihin tutustumiseen. 

Tänään me saimme kevätjuhlaesityksen sängystä peiton alta esitettynä. Koko laulun tyttö osasi ulkoa, mutta tilanne täydessä salissa oli vaan liian jännittävä sen esittämiseen.

Niin mielelläni ihastelisin tytön esiintymistä muiden lasten kanssa kevät- ja joulujuhlissa, mutta mikä minä olen sitä vaatimaan? Eikö juhlan pitäisi olla iloinen tapahtuma eikä jännitysnäytelmä, jossa lapsi pystyy rentoutumaan vasta, kun hän varmistuu siitä, ettei hänen ole pakko mennä lavalle?

Ehkä minä yritän itse jatkossa muistaa, etten vaadi tytöltä asioita, jotka ovat hänelle liian vaikeita. Yritän rohkaista ja kannustaa häntä, mutta en pakottaa. Hän on aivan yhtä rakas, tärkeä ja arvokas omana itsenään kuin isoveli, joka ei osaa samanlaisia asioita jännittää.