tiistai 12. toukokuuta 2015

Tarvitseeko lapsen olla reipas?


Sorrutteko te muut toistuvasti kehumaan ja ihastelemaan reippaita lapsia? Ihaniahan he ovat, ja heihin on niin helppo tutustua ja tykästyä. Ainakin meillä poika saa toistuvasti positiivista palautetta siitä, että hän menee rohkeasti jututtamaan uusiakin lapsia, suhtautuu luonnollisen luottavaisesti vieraampiinkin aikuisiin ja selviytyy kunnialla lääkärikäynneistä tms. Kotiin saa aina tulla hymyissä suin ylpeänä, kun hoitajat ja muut aikuiset kehuvat. Eikä siinä mitään, onhan se ihana, että poika saa positiivista palautetta siitä ominaisuudesta, joka on selkeästi hänen vahvuutensa. Sosiaalisissa taidossaan hän on meidän perheen helmi.

Mutta mitä sitten, kun toista ihan oikeasti jännittävät - suorastaan pelottavat - kaikki uudet ihmiset, uudet tilanteet, isot ihmismassat ja liian suuri itseen kohdistettu huomio (vaikka se on positiivista) - esiintymisistä puhumattakaan? Meidän kuopus on näissä asioissa keskimmäisen vastakohta. Tänään oli erityisen haastava päivä, kun aamu alkoi suuhygienistin luona. Siitä siirryttiin päiväkotiin, jossa olikin vastassa vain kaksi vierasta aikuista eikä aamupalakaan ollut enää tarjolla, vaikka yleensä viemme tytön suoraan aamupalapöytään. Illan kruunasi päiväkodin juhla, jossa tytön olisi pitänyt tanssia ja laulaa. 

Suuhygienistin käynti  meni poikkeuksellisen hienosti. Veljen hampaat tarkastettiin ensin ja kun tuli pikkusiskon vuoro, hän avasi suunsa jo valmiiksi. Äidin sylistä käsin tosin, mutta se on neljävuotiaalle sallittua. Tämän jälkeen alkoivat kuitenkin päivän haasteet. Päiväkodin eteiseen asti päästiin hyvillä mielin, mutta ensijärkytys tuli, kun kaverit olivatkin leikkimässä eivätkä aamupalalla. Tästä vielä päästiin juttelemalla yli, kun muisteltiin, että mehän söimme aamupalan tänään jo kotona. Viimeinen niitti aamuun oli kuitenkin se, että kaikki tutut aikuiset olivatkin tauolla/vasta tulossa töihin ja vastassa oli vain kaksi outoa hoitajaa. Itkuhan siitä tuli.

Omille hoitajille on jo tuttua, että neiti reagoi voimakkaasti uusiin tilanteisiin ja he suhtautuvat siihen ymmärtäväisesti ja kärsivällisesti. Vieraat hoitajat kuitenkin tuntuvat ajavan äidin pois itkevän lapsen luota ajatuksella "äitillä on jo kiire töihin, kyllä me pärjätään." Ihana ajatus, mutta tarvitseeko lapsen pärjätä? Eikö äiti voi käyttää vähän aikaa tilanteen rauhoittamiseen, kun oikeasti kiirettä töihin ei vielä ole? Haittaako se, jos lapsi ei osaakaan suhtautua luottavaisesti ja reippaasti uuteen tilanteeseen?

Illan esiintyminen alkoi jännittää jo kotona lähdön hetkellä eikä neitiä lavalle saanut. Äitinä yritin pitkään houkutella, jopa tikkarilla lahjoa. Tyttö ei kuitenkaan uskaltanut. 
Mutta oikeasti haittaako se? Tarvitseeko kaikkien olla reippaita esiintyjiä? Eikö ujo lapsi ole kuitenkin ihan yhtä arvokas omana itsenään? Hänellä on muita vahvuuksia. Hän on esimerkiksi taitava piirtämään ja on oppinut jo pienenä puhumaan selkeästi ja monipuolista kieltä käyttäen. Hän osaa pitää hauskaa tutussa seurassa ja pärjää hienosti kavereiden kanssa, kunhan on saanut aikaa heihin tutustumiseen. 

Tänään me saimme kevätjuhlaesityksen sängystä peiton alta esitettynä. Koko laulun tyttö osasi ulkoa, mutta tilanne täydessä salissa oli vaan liian jännittävä sen esittämiseen.

Niin mielelläni ihastelisin tytön esiintymistä muiden lasten kanssa kevät- ja joulujuhlissa, mutta mikä minä olen sitä vaatimaan? Eikö juhlan pitäisi olla iloinen tapahtuma eikä jännitysnäytelmä, jossa lapsi pystyy rentoutumaan vasta, kun hän varmistuu siitä, ettei hänen ole pakko mennä lavalle?

Ehkä minä yritän itse jatkossa muistaa, etten vaadi tytöltä asioita, jotka ovat hänelle liian vaikeita. Yritän rohkaista ja kannustaa häntä, mutta en pakottaa. Hän on aivan yhtä rakas, tärkeä ja arvokas omana itsenään kuin isoveli, joka ei osaa samanlaisia asioita jännittää.




14 kommenttia:

  1. Meillä on hyvin saman luontoinen poika kuin teidän tyttönne. Esiintyi ekan kerran vasta eskarin kevätjuhlassa (sitä edellisen kerran 2-vuotiaana) ja koululaisenakin yhä jännittää esiintymistä. On kuitenkin aivan ihana poika! Muutoinkin on mälsää, jos vain tiettyjä persoonallisuuden piirteitä pidetään suotavina: mehän pakahtuisimme, jos maailman kaikki ihmiset olivat puheliaita ja ulospäinsuuntautuneita :) Sama luonteenpiirre voi olla yhtä aikaa sekä haaste että hyve: meidän poikamme on tavattoman itsepäinen, mutta samalla todella sinnikäs, kun vaikkapa harjoitellaan uutta taitoa. Iloitaan ihanista lapsistamme <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on, erilaisuus on rikkaus ja jokaisella omat hyvät puolensa <3 Eniten mua juhlissa ilahdutti, kun yhteisen tuttumme poika katsoi esiintymislavalta äitiään, pyöritteli päätään ja näytti peukku alaspäin. Kaikkia muitakaan ei oikein nappaa tuo esiintyminen ;)

      Poista
  2. Ihana pieni. Kaikki me ollaan erilaisia ja se on hyvä niin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on. Pitää äitinäkin se muistaa, eikä odottaa samoja asioita kaikilta. <3 Jotenkin opettajana sen roolin osaa helpommin ottaa. Äitinä välillä odotukset ovat liiankin suuret, omien lapsien pitäisi muka olla kaikessa hyviä.

      Poista
  3. Meilläkin asuu reipas esikoinen ja keskimmäinen taas menee tolaltaan muutoksista, pelkää isompia lapsia ja on ujo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se jännä seurata, miten samasta muotista tehdyt lapset ovat niin erilaisia. Meidän neiti ujo ei jännitä isompia lapsia, vaan pikemminkin viihtyy heidän seurassaan paremmin kuin itseään pienempien. Olen ajatellut, että se johtuu siitä, että hänellä on vain isompia sisaruksia kotona.

      Poista
  4. Hyvä kirjoitus ja niin totta. Meillä myös etenkin keskimmäinen on hyvin ujo ja kestää kauan tutustua uusiin ihmisiin. Aina ei tarvitse olla rohkea ja uskalias ollakseen reipas . Ujous ei poista rohkeutta, sitä vaan löytyy eri asioihin. Mun oli joskus aikaisemmin vaikea hoksata että mun omat lapset on ujoja kun ite en oo ollut koskaan. Mies taas on ollut tosi ujo pienenä. Asian hoksattua on ollut helppo ymmärtää lasta ja hyväksyä hänen käyttäytymisensä. Rakkaita ja yhtä arvokkaita ovat olivatpa sitten esiintyjiä tai ei :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, että sitä reippautta löytyy eri asioissa. Meidänkin neiti ujo kylä pukee reippaasti ja on itsenäinen monissa arkitoimissaan. Toisaalta hän myös välillä ylittää itsensä ja esimerkiksi jäi yksin nelivuotisneuvolassa tehtäviä tekemään, esiintyi tanssiryhmän kanssa jne. Itsellekin on ollut tärkeä hyväksyä ja tunnistaa, että ujous on osa tytön perusluonnetta eikä sitä voi eikä tarvitse poistaa, vaikka välillä sen kanssa joudutaan tekemään töitä.

      Poista
  5. Meillä nuorempi tytöistä on istunut päiväkodinjuhlissa äidin sylissä katsellen muiden esitystä ja kerran olin jopa itse lavalla, kun hoitajat niin vinkkasivat (oli onneksi muitakin). Se on aika yllättävää, kun tyttö on muuten hyvin sosiaalinen. Lelupäivät oli tuskaa, kun olisi pitänyt oma lelu esitellä ja monesti jätettiin ne lelut kotiin. Nyt ei ole tanssiesitykset jännittäneet, mutta hieman ihmettelin ja jännityksellä odotan koulun kevätjuhlaa, kun tyttö on kuulemma yhdessä pääroolissa. muuten ujompi tyttö taas nauttii esiintymisestä ja poika ei omaa vuoroaan malttaisi odottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kans tuo rauhallisin lapsi innokkain esiintymään :) Meidän lapsia nauratti eilen illalla, että naapurin poika on "vähän liiankin innokas" esiintymään ja meidän neiti ei uskalla esiintyä ollenkaan :D

      Poista
  6. Meillä taas on ujo esikoispoika. Seuraava lapsi on luonteeltaan tässä suhteessa aivan toisenlainen. Päivän kulku olisi hyvinkin voinut mennä pojalla juuri noin. Herkän lapsen vanhemmuus tuntuu haastavalta, vaikka tunnistankin itsessäni aivan samoja piirteitä. Arka lapsi tarvitsee pientä puskemistakin kohti haasteita, sillä muuten hän saattaa jäädä paitsi asioista, joista kuitenkin sisimmässään haaveilee. On kuitenkin vaikea tietää, milloin menee liiallisen pakottamisen puolelle. Olen tutustunut tässä vastikään termiin erityisherkkyys, joka kuvaa näitä luonteenpiirteitä paljon monipuolisemmin kuin yksioikoinen kuvaus arka tai ujo. Herkkä on herkkä myös mm. taiteelle, aistimaan toisten tunnetiloja, havaitsemaan asiayhteyksiä...

    Olen jonkin aikaa jo seuraillut inspiroivaa blogiasi, vaikka en olekaan kommentoinut aiemmin ja mikäli nyt olen oikeassa niin olemme tainneet kohdata tosielämässäkin tanssiharrastuksen parissa...? :) Tervetuloa tututumaan blogiini auringonhiutaleet.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpäs ollaan taidettu kohdata :) Pitääkin alkaa seuraaman blogiasi. Meidän neidinhän kannoin tanssiesitykseenkin viime viikolla viimeiselle hetkellä muiden jo ollessa lavalla :D Silloin kuitenkin esiintyi. On tämä monesti yhtä taiteilua sen suhteen, missä raja rohkaisun ja pakottamisen välillä menee. TAnssinäytöksessäkin mietin, mikä on oikea ratkaisu: lahjoa lapsi lavalle vai antaa vaan olla. En edelleenkään tiedä, miten pitäisi toimia, mutta yritän asettua lapsen asemaan ja tunnustella, missä raja menee.

      Poista
  7. Samaistun tähän niin itseni kuin meidän pojankin kohdalla. Ollut hitaasti lämpenevä ja ujouteen taipuvainen ihan vauvasta, alkoi mm. vierastamaan 3kk-ikäisenä ja nyt n. 1,5v:nä jatkuu. :) Koitan omalta osaltani tukea pojan persoonaa ja olemusta, mutta hassua miten esimerkiksi mummot bussissa tai muutenkin äkkiä lähestyvät vieraat ihmiset eivät aina meinaa ymmärtää ujoutta. Lisäksi odotan päivähoidon alkua hieman kauhulla, mutta eiköhän se siitä ajan kanssa...

    Mutta siis, olen ehdottomasti sitä mieltä kannustaa pitää, mutta vaatia ei saa liikaa kuten kirjoititkin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, ettei ole näiden pohdintojen ja kokemusten kanssa yksin. Päivähoitoon neiti meni puolitoista vuotiaana ja ihan normaaliin tahtiin sopeutui sinne. Päiväkodissa on mennyt koko ajan kohtuullisen hyvin, mutta pienempänä esimerkiksi valokuvia ei päiväkodissa saatu otettua ja kaikkiin päiväkodin yhteisiin tilaisuuksiin, jotka eivät olleet oman ryhmän tiloissa tutulla porukalla, tarvittiin paljon tutun hoitajan tukea. Nyt vähän isompana hoitoon meno menee hyvin, mikäli tutut kaverit ja omat hoitajat ovat paikalla, mutta pienetkin muutokset voivat saada itkun aikaan. Päivät päiväkodissa neiti selviytyy kyllä hienosti ja on vähitellen saanut siellä paljon kavereita. Tsemppiä sinnekin näiden haasteiden kanssa tasapainoiluun!

      Poista

Pienetkin kommentit ilahduttavat minua suuresti!