Tänään pääsin töistä yhdeltä. Erinäisten järjestelyjen takia olin kuitenkin autoton vähän yli kolmeen asti, eikä pyörää ollut matkassa. Punnitsin vaihtoehtoja: Jäänkö töihin tunniksi kokeita korjaamaan ja haen kaksi pienintä päiväkodista unien jälkeen kahdelta, jolloin kävilisimme yhdessä kotiin? Jäänkö siivoamaan luokkaa pariksi tunniksi ja odottamaan autoa? Vai lähdenkö heti kotiin esikoisen seuraksi ja haen pienet, kun saan auton? Päätin lähteä kävellen kotiin, voisinhan korjata koepinon sielläkin.
Kotiin tuntua päätin kuitenkin tarttua toiseen toimeen: aloittaa siivouksen, kun talossa on rauhallista. Esikoinen touhusi omiaan yläkerrassa, minä järjestelin, imuroin ja luutusin alakerrassa. Käsittämätöntä, miten paljon parissa tunnissa voi saada aikaan, kun kukaan ei ole vaatimassa sitä, tätä ja tuota.
Olisi mahtava saada joka viikko parituntinen aikaa tehdä viikkosiivous rauhassa.
Toisaalta kuitenkin koko ajan vaivasi huono omatunto siitä, että pienet joutuivat olemaan päiväkodissa, vaikka äiti oli jo kotona. Siitäkin huolimatta, että ajasta puolet meni heillä päiväunien parissa.
En siis usko, että teen tätä toiste.
Sen sijaan voisi miehen kanssa alkaa suunnitella, että hän veisi lapset vaikka uimaan joka perjantai ja minä saisin rauhan tähän hommaan. Veikkaan, että sillä säästäisi hermoja ja saisi hyvää mieltä koko perheelle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Pienetkin kommentit ilahduttavat minua suuresti!